Meillä ei ole

meillä ei ole televisiota, sohvaa, mikroaaltouunia, vedenkeitintä, munankeitintä, yleiskonetta, jäätelökonetta, hattarakonetta, vohvelirautaa, leivänpaahdinta, leipäkonetta, robotti-imuria, painekattilaa, teflon-paistinpannua, kuivausrumpua.
Näiden, no ainakin sohvan, telkkarin ja mikroaaltouunin puuttuminen ihmetyttää joitakin kovasti.
Mikä on sinun mielestäsi tärkein kodinkone?
Minä nimeäisin joko lieden ja/tai jääkaapin.

Tämä oli mielenkiintoista

Jotta voisin peilata itseäni muiden näkemyksiin minusta, olen esittänyt kysymyksen, miten muut ihmiset minut näkevät ihmisenä, ystävänä, työkaverina, työntekijänä, muutamille ihmisille. Vastaukset ovat mielenkiintoisia.

Tässä saldo:
Luotettava, lojaali, sympaattinen luonnonlapsi, sinnikäs, tarmokas, pikkumyy, nuuskamuikkunen, rauhaa rakastava, sovittelija, vanhanaikainen (hyvällä tavalla), mummolan asukki, hyvä sydäminen, lämmin, ainutlaatuinen ihminen ja kaveri, elämää tutkiva ja ihmettelevä, näet pieniä asioita ja kauneutta, joiden ohi moni kulkee niitä huomaamatta. Ystävänä luotettava ja huomioiva, kuuntelija,

sitkeä, hauras, kaunis, luonnonlapsi, oman tiensä kulkija, suuren yleisön silmissä "outo", valtavirrasta poikkeava. Sinulle tärkeintä on perhe ja rauha. Sinua ei häiritse jos tavarat on levällään, kunhan löydät jostain korvattoman kupin josta juot teetä sukkaa kutoen. Päälläsi rakas, virttynyt villatakki ja eriparisukat, riutunut, homssuinen, näen sinut oman tiesi kulkijana, jolle perhe ja ystävät ovat tärkeitä. Et perusta asioiden kaupallisesta vouhottamusesta vaan aitoudesta. Havainnot kauniita asioita ympärilläsi, luova ihminen. Hiljaisuus ja rauha on sinulle tärkeää, olet erittäin henkinen ihminen. Työssä minuun voi luottaa, teen sen minkä olen luvannut, osaan asettaa jaksamiselleni rajat ja pidän niistä kiinni, työssä olen huolellinen ja tarkka, kärsivällinen, vaikka en koe työtäni omakseni se ei työn teossa näy, vaikka asenteessa sellainen ihminen joka sen tietää saattaa nähdä siitä häivähdyksiä, puhun epäkohdista työssäni.

 

Kasvun paikka tässäkin.

 Tästä tuli hyvälle mielelle. Hassua miten samalla tavalla ihmiset minua näkevät, lähes kaikki vastaukset ovat samankaltaisia.  

Vastauksista paistaa kovasti se, minkälainen toivoisin olevani, ehkä on aika alkaa katsomaan itseäni uudella tavalla ja ymmärtää että olen jo sellainen kuin toivoisin olevani. Avata silmät ja nähdä.

Uusi ajatuspolku siis avautuu edessä, sitä on nyt lähdettävä tarpomaan. Opittava näkemään se, minkä jotkut jo näkevät.

Omituista, kerta kaikkiaan.

Tervetuloa 2015

Olen valmis. Uuteen vuoteen ja sen tuomiin uusiin haasteisiin.
Vanhan vuoden alle vedetty viiva ja se on summattu,  uusi tyhjä sivu käännetty esille.

Vuosi 2014 sisälsi paljon.
Suurin muutos elämään tuli koiran muodossa.

 Anni on tuonut elämään iloa, vastuuta, kärsivällisyyttä, huumoria, uuden kielen alkeiden opettelun, liikuntaa, säännöllisyyttä, hetkessä elämistä, kiittämistä, kehumista, onnistumisen iloa, pitkää pinnaa, rakkautta, luottamusta, sitoutumista.

Vuosi on tuonut mukanaan tarpeen sukeltaa omaan itseeni ja etsiä todellista minää. Sen huomaaminen että on ollut itseltään melkoisen hukassa, on ollut tärkeä huomio ja matka itseen alkoi siis vuonna 2014.
Sillä matkalla olen edistynyt jonkin verran. Lapsuuteen takaisin meneminen, kipeiden asioiden nostaminen pintaan ja niiden käsittely on ollut raskasta, antoisaa, kipeää, surullista ja helpottavaa. Vaikeaksi sen on tehnyt se, ettei sitä ihmistä, jonka kanssa näitä asioita pitäisi käydä läpi, ole enää. Pitää jutella ja haastatella sellaisia ihmisiä, jotka äitini tunsivat ja joiden kanssa äiti on puhunut asioistaan ja tunteistaan. Olen käynyt läpi valokuvia ja niiden nostamia muistoja ja tunteita. Olen opetellut antamaan anteeksi, äidilleni, isälleni ja itselleni. Olen yrittänyt  ymmärtää äitiäni ja itseäni.

Olen opetellut tuntemaan itseäni, sitä todellista minää, pohtinut millainen ihminen minä olen, mitkä asiat minulle ovat tärkeitä, mistä minä pidän, mitä haluan ja toivon, millaiseksi haluan tulla.

Olen tutustunut uusiin ihmisiin, joista toisista on muodostunut kovinkin tärkeitä ja rakkaita ystäviä, toiset jääneet tuttaviksi, mutta miellyttäviksi sellaisiksi.

Olen voittanut muutaman pelkoni, ainakin osittain.

Olen saanut aikaan valmista ja tuntenut onnistumisen iloa, oppimisen vaikeutta.

 Sellaista opetti viime vuosi. Innolla odotan mitä tämä vuosi tuo mukanaan :)

työminä

Hoitaja. Välittäjä. Huolehtija. Empaattinen. Iloinen. Hymyilevä. Kärsivällinen. Ymmärtäväinen. Rauhallinen. Tunnollinen. Tarkka. Luotettava. Omat rajat asettava. En höpise työyhteisössä turhia. En tuo omaa elämääni ja yksityisasioita liialti julki. Teen sen minkä lupaan. Hoidan työni, sen mihin olen sitoutunut.
Sellainen minä olen, töissä. Ja se on välillä äärettömän raskasta, olla kaikkea tuota.

 Vanhuksilta oppii paljon, jos vain pysähtyy kuuntelemaan. Välillä asiakkaiden vaatiminen ja läsnäolon tarve on musertavaa. Myös alituinen tuntosarvet pystyssä kulkeminen vie voimat täysin ja työpäivän jälkeen olenkin takki aika tyhjänä. Silti siinä on hetkensä.

Tässä kuvassa hetki ennen töihin lähtöä. Hoitaja moodin hakemista, oman itsensä sivuun työntämistä ja hoitajan esiin kaivamista. Hiljentymistä. Näin alkaa joka ikinen työpäivä noin tuntia ennen lähtöä. Siksi esim aamuvuoro aamuina kello soi kovin aikaisin. 

 Hoitajaksi muuntautuminen ottaa nykyisin paljon aikaa. Se että käännän aivoissa katkaisimen hoitaja-asentoon, ei ole enää ihan helppoa ja yksinkertaista. Ei aina haluaisi kohdata toisen hätää, avuttomuutta, vihaa, aggressiivisuutta, avun tarvetta, ei jaksaisi olla 100% läsnä, kuunnella, ymmärtää, huolehtia, lohduttaa, tehdä asioita toisen tahtoa vastaan, vaikka ymmärtää myös sen että joskus on pakko.
Erityisherkkänä ihmisenä noiden asioiden kohtaaminen ei ole helpoimmasta päästä. Siksi esim. puolikkaan tekeminen on tietoinen ratkaisu, vaikka se rahapussissa pahasti tuntuukin. Erityisherkkänä toisten tunnetilojen aistiminen ja konkreettisesti tunteminen on uuvuttavaa. Sitten toisaalta se onnistuminenkin on jotain suurenmoista.

 Työmatkalta ja aamiainen töissä, kun asukkaat on hoidettu ja ravittu. Hetki aikaa huokaista.

 Työminä on tässä, moikka. Raskaimmaksi työssäni koen jatkuvan läsnäolemisen tarpeen, tuntosarvien alituisen käytön, että pystyy muuttamaan omaa toimintamalliaan äkistikin muuttuvalla syklillä, jotta kykenee toimimaan muistisairaan ihmisen kanssa ilman konflikteja. Se vie voimia. Ajoittainen hälinä ja äänten kakofonia, joku katselee televisiosta ykköstä toinen kakkosta, ääntä pitää olla, koska kuulo on huono, yhdessä huoneessa kuunnellaan vanhoja valsseja kovalla, keittiössä pauhaa radio, samoin toimistossa, joku huutaa hoitajaa, joku  huutaa toiselle asukkaalle, joku ihan vain itsekseen. Ole tässä, tule tänne....Minä tunnen toisten tunteet itsessäni, pelot, suuttumuksen, raivon, epätoivon, ilonkin ja surun.  Raskasta.
Sitten on se toinen puoli. tunne että tekee arvokasta työtä, saa jonkun tuntemaan iloa, nauramaan, osaamaan taas jonkun jutun, muistamaan, muistelemaan, saa tehtyä toiselle paremman olon, lieventämään pelkoa, kun ei tiedä missä on, missä kaupungissa.

 Työpaikkani on esteettisesti kaunis ympäristö tehdä työtä ja työkaverit ovat pistäneet parastaan, jotta asukkailla olisi mahdollisimman kodinomainen ympäristö olla ja asua. Yleensä tätä kauneutta ja esteettisyyttä ei ehdi havaitsemaan, mutta välillä on mukava pysähtyä ja huomata se kaikki kaunis, mitä ympärillä onkaan.

Annikin on muutaman kerran käynyt apuhoitajan hommissa töissä. Koiranpentu osaa hienosti huomioida vanhukset, eikä siinä vanhan ihmisen kohdalla hötkyile vaan rauhallisena on rapsutettavana.

Lopputuloksena siis vaikka työni koen tärkeäksi ja arvokkaaksi on se alipalkattua, minulle äärettömän raskasta ja liian kuluttavaa ja voimia vievää, koskaan mikään ei tule valmiiksi, vaan joka päivä aloitetaan samat asiat taas uudestaan ja uudestaan alusta ja toisaalta antoisaa ja palkitsevaa. Nyt vain pitää päättää kumpi vaakakuppi painaa enemmän.

Joulu pulkassa ja valokuvaprojekti starttaa käyntiin.

Joulu oli ja melkein jo meni.
On syöty hyvin, kahvia juotu ja glogiäkin. Joulupukki kuunteli tarkasti toiveita ja toi vain hyödyllisiä lahjoja, ei turhaa.

Sain toiselta pojalta liukuesteet kenkiin, toinen oli itse virkannut mulle heijastimen ja hankkinut iki-ihanaa suklaateetä, tytär neulonut päähän pannan lämmittämään korvia ja villatakin, mies oli tutkinut kirjahyllyä tarkasti ja häneltä sain puuttuvan Gabaldonin kirjan, miniäkokelas oli virkannut pienen nallen ja pojilta saatiin vielä yhteiseksi uusi kahvinkeitin vanhan riiskun tilalle.

Itselleni annoin joululahjaksi valokuvaprojektin, jossa pohdin valokuvien kautta itseäni, sitä kuka olen ja millainen olen, mitkä ovat vahvuuteni ja missä kohdin pitää vielä itseään kehittää....


Valokuvaprojektin ensimmäiset kuvat otettiin tänään.
Rehellisiä ja kaunistelemattomia kuvia.

Ensimmäisessä ollaan Annin kanssa aikaisin aamulla lenkillä ja pysähdyttiin koirapuistoon juoksemaan. Kello on aamulla 8 ja pakkasta on -11 astetta.

Toinen sitten lenkin jälkeen kotona, tukka pipon jäljiltä miten sattuu, kaulus mutkalla, naama vakavana. Tää on tärkee paikka. Tästä se alkaa. Vuoden toinen projekti, jo olemassa olevan ostolakon lisäksi.

Selvät sävelet

Joulu tulee. Oletko valmis? Nyt pitäisi olla kaikki valmista, koti  koristeltu, ruuat tehty, lahjat hankittu.
Ei ole. Tässä on vielä viikko aikaa, tai no, 6 päivää.
Huomenna saapuu tytär kotiin ja yhdessä koristellaan. Piparit leivotaan, työvuorojen lomassa, joululahjat leivotaan ja ostetaan, pimeässä muiden nukkuessa paketoin valmiiksi.

Mitä on joulu? Tavaraa, kimallusta, kiirettä, stressiä, siivousta? Jollekkin se on sitä. Mulle ei.
Mulle joulu on tuoksuja, harkintaa, pohtimista, perheestä nauttimista, yhdessä tekemistä, kiitollisuutta olevasta, joululauluja, joiden kuuntelemisen aloitan vasta kohta, ei kimallusta vaan vanhoja koristeita, punainen liina pöydällä, kynttilät palamassa, hyvin syömistä. Minulle joulussa ei tärkeintä ole lahjojen saaminen, eikä edes niiden antaminen, vaan Joulu.

Lapset kyselleet jo mitä toivon joululahjaksi. Piti kauan miettiä mitä tarvitsisin. Lopulta vastasin, liukuesteet kengänpohjiin, deodorantti tai lämpimät käsineet. Jos joku keksii lahjoittaa laatikollisen Budabest-suklaata se on ehdoton onnenpotku.

On hienoa olla äiti

Tytär kotona viikonlopun, paljon ei ehditty näkemään. Työvuorolistaan oli merkitty tällekin viikonlopulle töitä ja neiti halusi nähdä ystäviään täällä päässä suomea. Tänään kuitenkin töistä tullessani jäin tyttären kanssa kotiin, miehen lähtiessä irlantilaisen kanssa metsäilemään. Siinä  me istuimme keittiönpöydän ääressä neulomuksinemme ja puhuttiin. On upeaa kun voi lapsensa kanssa jutella kipeistäkin asioista, ilman että kummallekkaan tulee olo, että tästä ei voisi tämän ihmisen kanssa puhua. Puhuttiin, neulottiin, itkettiin ja naurettiin. Puheltiin siitä miten vaikeaa toisilla on kasvaa aikuiseksi. Mietittiin miksi minun oma kasvutarinani on ollut niin kipeä ja vaikea ja omien lasten kohdalla niin paljon helpompi ja kivuttomampi. Tytär kysyi, miksi en ole koskaan asettanut hänelle kotiintuloaikoja. Kerroin luottaneeni. Eikä luottamustani kertaakaan petetty. Kerrottiin että rakastetaan ja lujasti. Uskomattoman herkkä, kaunis, järkevä, ymmärtäväinen nuori nainen.

Voi sentään että tuli hyvä olla. Mulla on upea tytär.

Toinen pojista kutsui meidät kaikki kotiinsa eilen itsenäisyyspäivälounaalle ennen työvuoroani. Poika oli kokannut upean aterian, oli perunamuusia, oluessa haudutettua lihaa ja siitä tehtyä kermakastiketta homejuustolla höystettynä ja lisäksi raikasta salaattia. Jälkiruoka teekin maistui hyvälle. Koko perhe koolla saman pöydän ääressä. Äiti nautti täysin rinnoin poikansa tarjoamasta herkullisesta ateriasta.

Nuorimman pojan ja hänen tyttöystävänsä rakkautta on hienoa seurata. Sopivat toisilleen kovin hyvin, uskon heidän tasapainottavan toisiaan esimerkillisellä tavalla. Se miten katsovat toisiaan silmiin, koskevat kättä ja hymyilevät tavalla, jonka merkityksen vain he kaksi tietävät.

 Kuva kuopuken konfirmaatiosta muutaman vuoden takaa.

Kolme upeaa nuorta. Jotain olen osannut tehdä oikein. Se on hienoa. Olen ylpeä lapsistani ja minusta.

P.s. Irlantilainen mittailtu. Epäviralliset mittailu tulokset: Säkä 82 cm, häntä ;) 68 cm ja koko koira kirsusta hännäpäähän 2m 8cm.