työminä

Hoitaja. Välittäjä. Huolehtija. Empaattinen. Iloinen. Hymyilevä. Kärsivällinen. Ymmärtäväinen. Rauhallinen. Tunnollinen. Tarkka. Luotettava. Omat rajat asettava. En höpise työyhteisössä turhia. En tuo omaa elämääni ja yksityisasioita liialti julki. Teen sen minkä lupaan. Hoidan työni, sen mihin olen sitoutunut.
Sellainen minä olen, töissä. Ja se on välillä äärettömän raskasta, olla kaikkea tuota.

 Vanhuksilta oppii paljon, jos vain pysähtyy kuuntelemaan. Välillä asiakkaiden vaatiminen ja läsnäolon tarve on musertavaa. Myös alituinen tuntosarvet pystyssä kulkeminen vie voimat täysin ja työpäivän jälkeen olenkin takki aika tyhjänä. Silti siinä on hetkensä.

Tässä kuvassa hetki ennen töihin lähtöä. Hoitaja moodin hakemista, oman itsensä sivuun työntämistä ja hoitajan esiin kaivamista. Hiljentymistä. Näin alkaa joka ikinen työpäivä noin tuntia ennen lähtöä. Siksi esim aamuvuoro aamuina kello soi kovin aikaisin. 

 Hoitajaksi muuntautuminen ottaa nykyisin paljon aikaa. Se että käännän aivoissa katkaisimen hoitaja-asentoon, ei ole enää ihan helppoa ja yksinkertaista. Ei aina haluaisi kohdata toisen hätää, avuttomuutta, vihaa, aggressiivisuutta, avun tarvetta, ei jaksaisi olla 100% läsnä, kuunnella, ymmärtää, huolehtia, lohduttaa, tehdä asioita toisen tahtoa vastaan, vaikka ymmärtää myös sen että joskus on pakko.
Erityisherkkänä ihmisenä noiden asioiden kohtaaminen ei ole helpoimmasta päästä. Siksi esim. puolikkaan tekeminen on tietoinen ratkaisu, vaikka se rahapussissa pahasti tuntuukin. Erityisherkkänä toisten tunnetilojen aistiminen ja konkreettisesti tunteminen on uuvuttavaa. Sitten toisaalta se onnistuminenkin on jotain suurenmoista.

 Työmatkalta ja aamiainen töissä, kun asukkaat on hoidettu ja ravittu. Hetki aikaa huokaista.

 Työminä on tässä, moikka. Raskaimmaksi työssäni koen jatkuvan läsnäolemisen tarpeen, tuntosarvien alituisen käytön, että pystyy muuttamaan omaa toimintamalliaan äkistikin muuttuvalla syklillä, jotta kykenee toimimaan muistisairaan ihmisen kanssa ilman konflikteja. Se vie voimia. Ajoittainen hälinä ja äänten kakofonia, joku katselee televisiosta ykköstä toinen kakkosta, ääntä pitää olla, koska kuulo on huono, yhdessä huoneessa kuunnellaan vanhoja valsseja kovalla, keittiössä pauhaa radio, samoin toimistossa, joku huutaa hoitajaa, joku  huutaa toiselle asukkaalle, joku ihan vain itsekseen. Ole tässä, tule tänne....Minä tunnen toisten tunteet itsessäni, pelot, suuttumuksen, raivon, epätoivon, ilonkin ja surun.  Raskasta.
Sitten on se toinen puoli. tunne että tekee arvokasta työtä, saa jonkun tuntemaan iloa, nauramaan, osaamaan taas jonkun jutun, muistamaan, muistelemaan, saa tehtyä toiselle paremman olon, lieventämään pelkoa, kun ei tiedä missä on, missä kaupungissa.

 Työpaikkani on esteettisesti kaunis ympäristö tehdä työtä ja työkaverit ovat pistäneet parastaan, jotta asukkailla olisi mahdollisimman kodinomainen ympäristö olla ja asua. Yleensä tätä kauneutta ja esteettisyyttä ei ehdi havaitsemaan, mutta välillä on mukava pysähtyä ja huomata se kaikki kaunis, mitä ympärillä onkaan.

Annikin on muutaman kerran käynyt apuhoitajan hommissa töissä. Koiranpentu osaa hienosti huomioida vanhukset, eikä siinä vanhan ihmisen kohdalla hötkyile vaan rauhallisena on rapsutettavana.

Lopputuloksena siis vaikka työni koen tärkeäksi ja arvokkaaksi on se alipalkattua, minulle äärettömän raskasta ja liian kuluttavaa ja voimia vievää, koskaan mikään ei tule valmiiksi, vaan joka päivä aloitetaan samat asiat taas uudestaan ja uudestaan alusta ja toisaalta antoisaa ja palkitsevaa. Nyt vain pitää päättää kumpi vaakakuppi painaa enemmän.