Ei pöllömpää

Aamulla kurkistan peiliin. Katselen itseäni lempein silmin. Nainen siellä on, vanheneva nainen. Kaksi unista, sikkaraista silmää, nenän nykerö keskellä naamaa, punaiset huulet, jotka välillä on puristunut turhan tiukasti yhteen, muutama ryppy silmä nurkissa, punainen tukka pörrössä unen jäljeltä. Ei pöllömpi, totean. Huomenta minä!
Silittelen tukat suoraksi, taputan itseäni  poskeen ja jään silittelemään posken ihoa, kovin pehmeä se vielä on, ei niin kimmoisa kuin nuorena, mutta pehmeä. Se on kiva.

Kahvi porisee keittiössä, koira odottaa ulos pääsyä, kiirettä ei ole minnekkään. Ei pöllömpää, ajattelen. Yöpaidan päälle lötköilyhousut ja päälle pitkä takki, koiralle punainen hihna kaulaan ja ulos. Tässä me mennään, kaksi pitkä kinttuista hoikkeliinia, Anni ja minä, nuori ja vanha, koira ja ihminen, toinen toistamme opettaen ja neuvoen. Anni opettaa hetkessä elämistä, kärsivällisyyttä, elämästä nauttimista, kiireettömyyttä, pysähtymistä, luottamista ja minä opetan Annille kärsivällisyyttä,  hihnassa kulkemista, ihmisten sääntöjä, luottamista, johdonmukaisuutta. Ei pöllömpää, molemmat opitaan toinen toiseltamme.

Kotona koira saa ruokansa, minä kahvini. Edelleen silmät sikkurassa, molemmilla. Syötyään koira hakeutuu omalle paikalleen vatsa täysinäisenä kaluamaan luutaan, minä istun keittiönpöydän ääressä ajatuksia selvitellen, päivän puuhia suunnitellen. Aika pysähtyy. Nautitaan hetkestä, luun kaluamisesta, täydestä vatsasta, kahvin mausta kielen päällä, voileivästä, ajatuksista. Eikä kiire minnekkään. Ei pöllömpää.

Myöhemmin tänään ystävä tarvitsee apua oman tavarahelvettinsä setvimisessä, sinne olen luvannut mennä auttamaan. Yhdessä raivataan, sekään ei ole pöllömpää. Elämä ei ole pöllömpää. :)